H2Ö

Valitettavasti Ilmiö-festivaalia ei tänä vuonna järjestetty. Onneksi Ilmiön taustatiimi ei jäänyt täysin toimettomaksi vaan järjesti ilmiömäisen festivaalin toisessa paikassa ja turhankin paljon isompana. H2Ö järjestettiin Turun Ruissalon vanhalla telakka-alueella 18.-19.7.

Paikka ja tunnelma olivat hienon ränsistyneitä ja hyvällä tavalla kotikutoisia, mutta samaan syssyyn sitten järjestelytkin olivat aika kotikutoisia: Olut loppui myyntikojuista kesken lauantai-illan ja sen jälkeen yksi kerrallaan muutkin alkoholijuomat. Juoman loppumisesta huolimatta kusi ei tuntunut ihmisistä loppuvan vaan kaikki vessat tulvivat yli. Joka paikkaan piti jonottaa tolkuttoman kauan, ruokakojujen valikoima oli surkea (syyksi paljastui se, että puolet ruokakojuista oli peruuttanut tulonsa viime hetkellä) ja ainoa hyvä ruokakin loppui kesken. Ihmiset joutuivat karsinoitumaan anniskelualueille, jotka oli aidattu tupla-aidalla (Hurraa, byrokratia!) ja tupakointialueille, joita ei ollut merkitty. Siinä riitti järjestyksenvalvojilla puuhaa kun koputtelivat ympäriinsä hajaantuvia röökaajia olkapäihin että anteeksi, täällä ei saa polttaa. Puolet oli aidosti hämmästyneitä ja tietämättömiä ja puolet vaan välinpitämättömiä ja valheellisesti ihmeissään kun tupakointihuomautuksen saivat.

Vissiin siellä oli sitten joitain keikkojakin, mutta kun minä en musiikkia juuri kuuntele niin ne meni vähän ohi. Kuulemma Ilkka Kalevi Tillasen keikka oli kova. Yhtyeitä tuntui olevan lyhyeen aikaan nähden liikaa, puolellakin olisi selvitty hyvin eikä olisi harmittanut niin paljon aikatauluttaminen. Jonkinlainen mahdollisuus vapaaseen hengailuun alueen ulkopuolella olisi ollut näin musiikkia kuuntelemattomalle tervetullut.

Suurena Mauri Antero Nummisen ihailijana kävin tietysti kuuntelemassa Pommia, Gommia ja Sesse-possua.  Sesse jäi aika lailla itseoikeutettujen tähtien varjoon.

Alueella oli myös kaikenlaista ulkomusiikillista ohjelmaa.

Loppuarviona sanoisin että haluaisin antaa näille festareille vielä tilaisuuden, jospa järjestelyn kangertelu oli alkukankeutta ja ensi vuonna sujuisi paremmin.

Yleisönä juhlissa oli tietysti muotipyöräilijöitä ja salakuuntelin keskustelua jossa yritettiin tulkita ovatko festarikävijät hippejä vai hipstereitä. Päätyivät siihen että hippejä. Mene ja tiedä.

Lähikunnat

Turussa on sekin hyvä puoli, että täällä on ympärillä kaikenlaista hienoa, kuten Naantali (eli Armon laakso, Vallis gratiae, birgittalaisluostarin yhteyteen perustettu kaupunki), jossa on 1400-luvun lopulla rakennettu harmaakivikirkko. Kirkosta löytyy Suomessa tehty Pietà-veistos saman vuosisadan puolivälistä. Veistos on puuta ja tarkasti katsomalla siitä löytää vanhoja maalikerroksia. Esimerkiksi Marian naama on nenää lukuun ottamatta vielä maalin peitossa.

Ihan vallan naapurikuntana on Raisio, joka vaikuttaa ehkä vähän Turun Vantaalta: siellä on kaikenlaisia bulkkimyymälöitä kuten Ikea ja Biltema, ja ihan kuten oikeallakin Vantaalla, Raisiossa voi käydä ihastelemassa lampaita. Raisionlahden pohjukassa on ahvenanmaanlampaita perinnebiotyyppien huoltotöissä, eli syömässä ryteikköä matalaksi. Alun perin menimme lintutornia tarkastelemaan, ja neljä lampaista tuli heti aidalle kurkkimaan. Minähän tietysti silittämään, tunti taisi vierähtää lempeitä elikoita rapsutellessa. Saattoi olla virhe, myöhemmin löysimme edempää kyltin, jossa kiellettiin ruokkiminen etteivät eläimet opi roikkumaan aidoissa ja karkailemaan..  Toivottavasti eivät tästä silityksestä oppineet pahoille tavoille.

 

Kolmas lähikaupunki on tietysti Hanko, jossa meri-ilmasto aiheutti valtavan hienon sääilmiön. Aurinko paistoi, mutta koko rannan peitti niin synkkä sumu, että kovin pitkälle eteensä ei nähnyt.

 

Ihmiset katsovat keskiaikaa

Viime viikolla Turussa oli keskiaikaiset markkinat. Olen ehkä ennakkoluulojeni vanki kun liitän tällaisen historiaharrastuksen naurettavaan oikeaoppisuuden vaalintaan, mutta mielessäni kummittelee Anu Halmesmaan työn saama kohtelu, josta kirjoitin Olohuone-postauksessa.  Kaikenlaista voi kuvitella ja leikkiä, paneutua ja eläytyä, mutta Hudsonin sanoin täytetty tiikeri museossa on täytetty tiikeri museossa. Keskiaikaimarkinoiden keskiaika on kuva jonka me vuoden 2014 ihmiset  haluamme nähdä. Keskiaikamarkkinoiden raati esimerkiksi valitsee halukkaiden myyjien joukosta tarpeeksi keskiaikaiset myyjät markkinoille. Tarkoituksena on kai resonoida sellaisen kanssa, jonka ihmiset haluavat keskiaikaiseksi tunnistaa.

Mulla oli vähän vaivaantunut olo markkinoilla tarpoessani kaiken tyrkytettävän kaman keskellä, eikä oikein huvittanut kuvata mitään: jokaisesta esityksestä oli ainakin kuusi ihmistä ottamassa kuvaa samaan aikaan. Kaikki tuntui puhkikatsotulta. Ryhdyin miettimään tämän tapahtuman ydintä. Markkinat on esitys, ja esityksessä on kaksi elintärkeää komponenttia: se että esitetään ja se että esitystä katsotaan. Ilman katsetta ja katsojia esitys ei ole esitys; merkitys (“keskiaikaisuus”)” rakentuu esittäjän ja katsojan kohdatessa. Niinpä kuvasin sarjan keskiaikaa katsovia ihmisiä. Katsottavaa riitti tavarantyrkyttäjistä lauluesityksiin, teatteriin ja saippuankeittäjiin.

Luolavuori, osa 2

Aurinkoisena sunnuntaiaamuna Luolavuori kutsui uudelleen. Mm. Luolamiehen blogista (http://luolamiehenblogi.blogspot.fi) luolasta lukeneena sain paikasta miellyttävän ja kivan kuvan. Ensimmäisellä luolaan tutustumiskerralla tuli kuitenkin jo pieni vihje, että totuus on jotain muuta. Ei luola erityisen miellyttävä paikka ole ahtaanpaikankammoisille ja pimeätä pelkääville ja en edes halua kuvitella millaista on mennä vastaavanlaisiin vedenalaisiin luoliin.

Elokuvien hienot luolastot jotka loistavat vähäisestäkin valon määrästä eivät ole koko totuus, tämän takia varustauduimme erinäisillä valonlähteillä. Muuta tavaraa ei hirveästi voi olla mukana ja mutkittelu sekoittaa suuntavaiston helposti. Ulkoilmassa kuuluneet äänet häviävät hyvin nopeasti luolan sisään ryömiessä ja ilma raikastuu ja kylmenee nopeasti. Joka puolelle näyttäisi lähtevän erilaisia pieniä käytäviä ja koloja, joista kaikkia ei mitenkään mahdu tutkimaan. Luolan esittelyissä isoiksikin kuvaillut huonemaiset tilat eivät näin vähemmän luolailevan ihmisen silmin vaikuta erityisen tilavilta ja mukavilta.

Jossain vaiheessa ryömintää, kyykimistä ja kiemurtelua tulee luolan loppu vastaan. En nyt varsinaisesti ole varma oliko se oikeasti luolan loppu, mutta ryömittyäni muutamia metriä painajaisunien kapeaa putkea eteenpäin ei tarve katsoa luola loppuun asti ollut enää niin suuri. Valitettavasti myös kartan piirtäminen luolasta on erittäin hankalaa, joten oman sijainnin selvittäminen jälkikäteen ei onnistu. Jonkinlainen tietokoneen näytöllä pyöritettävä 3d mallinnus olisi kiva.

Kokonaisuutena luola on kuitenkin huisin vaikuttava. Äänimaailma on hieno, tila laajenee ja vääntyilee hauskasti ja välimatkat ovat epämääräisiä. Ja vaikka paikka ei aivan ensimmäinen olisikaan minne entisaikain rikollisten tapaan lähtisin virkavaltaa piiloon, niin silti jäi pieni himo käydä katsomassa se mahdollisesti viimeinen käytävä loppuun asti ja ehkä myöhemmin tutustua lähiseutujen muihinkin vastaaviin kohteisiin.

 

 

 

Apteekkimuseo

Mummini, vanha farmaseutti tupsahti kylään ja luonteva kohde oli tietysti Apteekkimuseo. Matkalla paljastui että mummin virkistysmatkat olivat vieneet hänet sinne jo kolmesti aiemminkin, samoin kuin Suomen muihinkin apteekkimuseoihin/museoapteekkeihin, mutta ajankuluksemme ajateltiin sitten kuitenkin pistäytyä. Odotukset eivät olleet korkealla, arvelin että mahtaa olla tylsä ja jumahtanut paikka ja ahdisti jo etukäteen se kauhistuttava keräilijämäinen epäammattimaisuus jota tulisin museossa tapaamaan. Vielä mitä! Kaikki nurina unohtui kun Apteekkimuseo osoittautui varsinaiseksi morbidin kauhukammioksi. Ensimmäinen mieltä kiihdyttävä asia oli tietysti takahuoneen lukittava myrkkykappi, venena, “voimakkaasti tai narkoottisesti vaikuttavien lääkeaineiden säilyttämistä varten”.

Venenaksesta löytyivät sellaiset ihmisen parantamiseen kiinteästi liittyvät aineet kuin strykniini (yksi gramma ainetta riittää tappamaan noin kymmenen ihmistä) ja arsenikki (suosittu myrkytysmurhien ase ennen 18oo-luvun puoliväliä ja ykkösluokan karsinogeeni), jota käytettiin “hammassäryn lievittämiseen ja puhdistamaan verta” sekä morfiini jonka kulttuurihistoriaa muuten setvii seikkaperäisesti Jaakko Hämeenanttilan kirja Trippi ihmemaahan.

Seuraava huone oli tislaamo, jossa keiteltiin mitä lie kammotuksia.

Lisää makaaberiuksia odotti kulman takana: intrumenttikokoelma!

Vasemmalta oikealle: “lävistin jolla kuolleen sikiön pää lävistetään ja tyhjennetään aivot ahtaassa kohdunkanavassa”, kahdet synnytyspihdit ja amputaatioväline verettömään amputointiin.

Hauskoja faktoja suoneniskennästä: Eurooppaa koetteli 1500-luvulla ankara oppikiista arabialaisten uusien ajatusten takia: kiista koski sitä täytyykö suoneniskentä suorittaa antiikin oppien mukaan mahdollisimman lähellä kipukohtaa, jolloin tarkoituksena on vuodattaa pahan liman saastuttama sairas veri pois vai sittenkin arabialaisittain mahdollisimman kaukana kipukohdasta jolloin suoneniskennän vaikutus perustui veren virtaamissuunnan muutokseen. Kiista saatiin ratkaistua Paavin Klemens VII:n johdolla järjestetyssä kansainvälisessä lääkärikokouksessa, jossa hylättiin arabialaiset vaikutteet ja päätettiin että antiikin opit ovat edelleen valtaosin päteviä. Suoneniskentää käytettiin lääkintämuotona miltei kaikkii sairauksiin, kuten kuumetauteihin, vesipöhöön, vatsanpoltteisiin ja miesten liialliseen lemmenkiihkoon. Suomalaisissa almanakoisssa oli 1400-luvun lopusta lähtien tarkkoja ohjeita siitä, missä kuun kierron vaiheessa suonta tuli ja toisaalta ei missään tullut iskeä. Historian saatossa suoneiskennän ammattilaisia ovat olleet mm. lukkarit, joilta 1800-luvun alussa vaadittiin kirkkolain mukaan suoneniskentätaitoa sekä parturit. Useita ihmisiä kuoli suoneniskentään, jonka käytännöt vaihtelivat vuosisatojen saatossa 2,5 litran verimäärän uloslaskemisesta pieneen tiraukseen. Esimerkiksi antiikin Kreikassa tavoitteena oli iskeä suonta kunnes hoidettava menettää tajuntansa. (Lähde http://www.saunalahti.fi/arnoldus/suonenis.html)

Apteekkimuseon verenvuodatus ei suinkaan loppunut vielä tähän, vaan seuraavana vuorossa olivat iilimadot l. verijuotikkaat, apteekkarin ahkerat apulaiset 1800-luvulta.

Kuten hirvittävän pitkä kyltti kauhistuneelle museokävijälle kertoo, iilimatoja käytettiin samassa tarkoituksessa kuin suoneniskentää ja kuppaustakin, sairautta aiheuttavan melankolisen pahan veren ylimäärän poistamiseen. Iilimatojen kulutus oli niin suurta, että vaikka ne saattoivat vankeudessa elää kymmenenkin vuotta, iilimatokanta koki melkein sukupuuton hoitomuodon suosion aiheuttaman luonnonvaraisten juotikkaiden keruun takia. Iilimatoja yritettiin myös tuoda Venäjältä ja kasvattaa keinolammissa, mutta nämä yritykset hyljättiin epäonnistuneita.

Suomen farmakopeoiden lääkeluetteloissa illimadot säilyivät 1930-luvulle asti. Iilimatoja säilytettiin erityisissä astioissa, ja apteekkien kellareissa saattoi olla tuhansien yksilöiden iilimatosammioita, joissa iilimatoja “ruokittiin verellä täytetyillä rakkopusseilla”. Nam!

Loppubonuksena karvasvesikone. Karvasvesi on hiilidioksidilla kyllästetty 16-17-prosenttinen magnesiumsulfaattiliuos, jota käytettiin ulostuslääkkeenä mm. lapamadon häätämisen yhteydessä.

 

Apteekkimuseon kauhistuttavuuksia kierrellessä heräsi kaksi ajatusta: ihme että ihmiskunta on selvinnyt lääketieteestä hengissä ja kuinkakohan pöyristyttävältä nykypäivän lääketiede näyttää parinsadan vuoden päästä.  Museo oli rehellisesti sanoen museoammatillisesta näkökulmasta hieman vanhentunut, mutta irvokkuudet ajoivat moisten pikkuseikkojen ohi. Ihanan kamalaa!

 Elohopeaa ja muumiopulvelria lääkinnällisiin tarkoituksiin.

Hattu & Hansikas

Päivänä muutamana saimme kammettua itsemme päähineostoksille, mihinkäs muualle kuin mainioon Hattuun ja Hansikkaaseen. Aiemmin Turussa vieraillessamme kävimme joka kerta täällä hattuostoksilla ja aina löytyi ainakin toiselle osapuolelle mieleinen. Valitettavasti paikan päällä myyjä eväsi meiltä kuvausluvan, toisiamme saimme luvan kuvata. Syynä oli se, että “hattujen valmistajat saattavat hermostua jos heidän mallejaan kuvataan”. Erikoisin syy ikinä, mutta mikäs siinä auttoi kun totella. Salakuvaaminen ei tullut kyseeseen, sen verran aulista oli palvelu.

Tottelevainen bloggaaja noudattaa kuvauskieltoa ja kuvaa sen sijaan Itella-auton heijastuksia liikkeen ikkunassa.

Hatun ja Hansikkaan historia ulottuu 50-luvun lopulle, jolloin liike perustettiin, aluksi vain käsineiden myyntiä varten. Sitten kuvioihin tulivat naisten päähineet, jotka tuolloin olivat vielä liikkeen omaa tuotantoa. Nykyäänkin Liikkeen omistaja Pertti Salmela valmistaa joitakin  naisten  hattuja itse, mutta suurin osa valikoimasta on Keski-Euroopasta. Kotimaiset valmistajat ovat käyneet vähiin, eikä kunnollisia hattukauppojakaan enää kovin montaa Suomessa ole.

Liikkeen valikoima on laaja ja kattava ja keskittyy lähinnä laatupäähineisiin. Halvimpiä hatunräpisköitä täältä on turha hakea mutta ei hinnat ihan holtittomiakaan ole. Harmittaa tosiaan etten saanut kuvata liikkeessä, näkymä on aika hieno kun hattuja on metrikaupalla. Kesälätsiä löytyy kokonainen osasto, lierihatuista puhumattakaan. Naisten hatut näyttivät ehkä vähän kypsempään makuun sovitetuilta ja – noh – tosi naisellisilta. Missä naisten lätsät?!

Jututtamani myyjän mukaan miehet ovat edelläkävijöitä muodissa, ja nyt katukuvaan ovat ilmestyneet nuoret miehet, joilla on “hatut ja muut viimesen päälle”. Tämän hetken kuumaa kamaa ovat kuulemma knalli ja silinteri katuhattuina ja tietysti lätsä, joita löytyy hienoissa ja värikkäissä kuoseissa (Tuo hirvittävä sana! Kuosi! Yäk!). Myyjän arvioin mukaan laadukkaan tamineen ostaminen ja päällään kantaminen on samaa trendiä kuin lähiruoka. 

Ei lifestylellä rajaa kun ensin hakee lähiruokaa torilta ja saapastelee sitten Hattuun ja Hansikkaaseen ostamaan Fredriksonin vihreän samettilätsän!

Olohuone/ Nussivat Pääskyset

Nussivat Pääskyset valitsin katsottavien listaan tietysti nimen perusteella.

Esitys alkoi kun bikineihin ja kelmumyssihin sonnustautuneet Pääskyset purjehtivat paikalle ämpäreitä ja vateja päänsä päällä kantaen. Sitten alkoi kipsivellin sekoitus. 

Valistunut katsoja saattoi jo arvailla mihin tämä johtaa…

Kipsatut Pääskyset asettautuivat poseeraamaan.  En valitettavasti päässyt Pääskysiä jututtamaan, joten taustatiedot ovat haperot ja tulkinta silkkaa arvailua, mutta päättelimme että tässä saattaisi olla kolme antiikin jumalaa, Artemis, Arfodite  Afrodite ja Poseidon.

Kipsi alkoi nopeasti kuivua helteessä ja Pääskysten kädet väsyä. Pienistä liikkeistä mureneva kipsipinta halkeili ja putoili vähitellen ja paljasti nussivat pääskyset jumalten sisällä.

Esitys oli hauskaa seurattavaa ja herätti hyvinkin fyysisiä tuntemuksia kun samaistuin helteessä kädet koholla seisoviin ja rapistunutta kipsiä irti kaapiviin esiintyjiin. Melkein yhtä hauskaa oli seurata katsojia, joita riitti hämmentyneistä tirkistelijöistä esiintymisareenalle minitraktorilla kaahanneeseen polttarien päähenkilöön. Ihan oman performanssinsa järjesti jo toista kertaa Nussivia pääskysiä paheksumaan saapunut vanha nainen, joka istui koko puolitoistatuntisen esityksen ajan viereisessä infopisteen teltassa ja PAHEKSUI kovaan ääneen. Oikeastaan en ole koskaan livenä tavannut näin kliseisesti nykytaiteesta närkästynyttä henkilöä, että sillä tavalla hän nosti Olohuoneen aiheena ollen kliseen ihan metatasolle. Yritin jututtaa tolaltaan mennyttä mummoa, ja tuloksena oli esimerkiksi: “Ei tämä ole mitään taidetta! 1800-luvulla Suomessa oli taidetta ja sen jälkeen kaikki on ollut vain alamäkeä” ja “Taiteen pitää olla kaunista ja siitä pitää tulla hyvä mieli, tästä tulee kaikille vain paha mieli!” Kuvattavaksi hän ei valitettavasti suostunut, mutta ikuistin vieraskirjaan jätetyn kommentin:

olohuone/ Dead Ends

Ehdottomasti hienoin bongaamistani Olohuoneen esityksistä oli Livsmedelin ja Tehdas Teatterin “liikennemerkkisidonnainen promenadiesitys” Dead Ends, jossa nukketeatteri, liikennemerkit ja tarinankerronta loivat huikeita näyttämöitä ympäri Varissuon ostaria. Sandrina Lindgren, Maija Westerholm ja Ishmael Falke vetivät katsojien ryhmää ja pysähtyivät milloin minkäkin arkisen nurkan, liikennemerkin, sähkökaapin tai roskapöntön luokse ja kas, kohta pystyssä oli tarina Nigeriasta, Banja Lukasta tai Liedosta. Aiemmin Varissuon kirjaston eteen pystytetyssä pop up -liikennetaidekeskuksessa, tai varissuolaisten “olkkarissa” oli kuunneltu varissuolaisten tarinoita. Jututin Ishmaelia, ja tarinan kertojia oli riittänyt, osa reippaampia, osa vasta pitkän kiertelyn jälkeen juttusille rohkaistuvia. Ihmisillä oli ollut kova tarve kertoa tarinoitaan. Dead Ends on esitetty aiemminTurun Raunistulassa ja Martissa, Barcelonassa ja Amersfoortissa, mutta Varissuon esitys poikkesi aiemmista siinä, että täällä tarinat eivät olleet Varissuolta vaan varissuolaisten entisiltä kotipaikoilta.

– Varissuolla on niin paljon muualta muuttaneita, että halusimme tehdä esityksen näkymättömistä tarinoista, edellisistä kotipaikoista.

Varissuon esitys myös noudatti aiemmista poiketen tarkasti tarinoita niin kuin ne kerrottiin. Ishmael kertoo, että he halusivat kantaa vastuunsa niille jotka tarinoitaan kertoivat. Esiintyjät halusivat esittää kaikkien kertomukset samalla tasolla, olipa kyseessä lapsi, aikuinen, teheranilainen tai lietolainen, humalainen tai selväpäinen. Tarinoita tuli niin paljon, että joukosta jouduttiin valitsemaan. Kriteerinä ei Ishmaelin mukaan ollut tarinan hyvyys, vaan se, että mukaan saatiin kaikenlaisten ihmisten kertomuksia ja tietysti se, miten tarinat pystyttiin esittämään.

Ensimmäinen tarinankertoja oli Nigeriasta.

Mutta tarina Varissuolta.

 Otto-automaatin muuttuminen check in:ksi aiheutti pientä hämminkiä.

 Aiemmin vartija oli käynyt hätistelemässä esiintyjiä, mutta rauhoittunut kun oli selvinnyt, että liikennemerkit pestään heti esityksen lopuksi kuuliaisesti puhtaaksi. Hätistely oli ilmeisesti lähtöisin kauppakeskuksen johtajalta, joka oli sitten pyytämättä antanut esitykselle luvan. 

 Tässä muistellaan aikoja yleisen saunan pesijänä. Munien pesemiseen totuttelu vei aikansa.

 Meidän koko esityksen seuranneiden lisäksi kiinnostuneita katsojia riitti ostarin väessäkin.

 Tämän tarinan kertoneet pojat muistelivat Varissuolla sattunutta tulipaloa: “Mun piti soittaa 112 koska äiti ei osaa hyvin suomea”

 Teheranissa oli ihanaa!

 Lietolaistarinassa oli päästy melkein huippukohtaan kun humalainen kertoja olikin yhtäkkiä unohtanut tarinan lopun. 

 Rakkaustarina Banja Lukasta, päähenkilöinä nuori neito vasemmalla ja sotilas oikealla.

Huomaavaisesti esiintyjät olivat varanneet auton pidempiä siirtymisiä varten.

  Viimeisenä sodassa muistinsa menettäneen miehen perheen tarina.

Olin totaalisen fiiliksissä tästä esityksestä: tarinoita (olen avoimesti tarinaentusiasti!), pientä ja vähäeleistä mutta vaikuttavaa, aivan uusia näkökulmia normaalisti täysin näkymättömiksi jääviin katujen objekteihin, nurkkiin ja hahmoihin, hauskaa, mutta samalla inhimillisen perustavanlaatusiiin totuuksiin kajoavaa. Pieni ja epätäydellinen tarina voi kertoa valtavasti.

Lisää Dead Endsistä täällä: http://urbananimation.tumblr.com/

–

Tässä samalla sain tietysti ensikosketukseni Varissuohon, joka on lukemani mukaan ollut Suomen lähiöin lähiö. Ilmeisesti paikka on rauhoittunut, mutta päätellen ostarin baarin aamuhäppäristä (klo 9-12 iso olut 2,20€, ammattilaismesta!), menoa riittää edelleen.

Olohuone/ “Tuulen huminaa puiden latvoissa…

…lasten naurun ja ilon korviin kantautuvat äänet, auringon ennennäkemättömän kauniit säteet, jotka siivilöityvät puiden latvoista ja peilautuvat rakennusten ikkunoista luoden satumaisen hetken keskelle kaupungin kuhinaa, paljaat varpaat upean vihreällä juuri leikatulla nurmikolla ja se tuoksu, huumaava, rakastuminen tähtitaivaan alla, mansikkajäätelön makuinen suudelma,……..näiden hetkien kiinni ottaminen tässä ja nyt. Muistot, joita nämä äänet, tuoksut, ja kokemukset herättävät, muistot jotka tekevät meistä sen mitä olemme. Kollektiivinen tuntemus kaiken yhteyttävästä voimasta, olemassaolosta tässä kaupungissa yksin yhdessä muiden kanssa.” Anu Halmesmaa listasi työnsä nimeksi kaikki taiteeseen liittyvät kliseet, katsoja saa valita itselleen mieluisimman. Teos koostuu kahdesta osasta, joista toinen on toisella puolella jokea ja muodostaa ikkunan, jolla voi kehystää haluamansa näkymän.

Ollakseni rehellinen tämä oli minun tulkintani teoksesta, Anu itse pidättäytyi antamasta selityksiä. Hän kuitenkin kertoi että tarkoituksena on ottaa tila haltuun ja saada ihmiset pysähtymään ja kokemaan tila uudella tavalla. Ihmiset olivatkin tulleet kertomaan ajatuksiaan teoksesta ja tulkinnat vaihelivat Mordorista kromosomeihin ja sieluihin.

Teoksen toinen osa käsittää kaksi trikookuteeseen kiedottua puistonpenkkiä joen tällä puolen. Alunperin tarkoituksena oli tehdä ensimmäisen teoksen ikkunasta näkymään vastapuolelle, Brinkkalan puistoon toinen teos, mutta ilmeisesti uhkaavasti lähestyvät keskiaikamarkkinalaiset jyräsivät sen liian uudenaikaisena illuusionsärkijänä. Kliseistä!Kuvassa Mikko Halmesmaa, taiteilijan veli, joka kuulemma teki niin hyvää jälkeä että taiteilijaa itseään alkoi vähän nolottaa.

Puhtaan valkoisessa tekstiilipinnassa näkyy nopeasti lika, ilmansaasteet ja muut käytön jäljet. Tämä muutos on osa teosta ja Anu kertoi dokumentoivansa värin muutosta niiden kolmen kuukauden aikana jonka teokset ovat paikallaan.

Anu kertoi myös tavanneensa ensimmäistä teosta tehdessään teoksen edessä olevalla penkilllä 40 vuotta asuneen miehen. Seuraavana päivänä mies, Pekka Välimäki, tai Käpälä kuten hän itse toivoi tulevansa kutsutuksi, istuikin penkillään.

Penkki on nimeltään Akun konttori, Eppu Normaalin Akun tehdas -biisin mukaan.

Käpälä kertoi meille elämäntarinansa, näytti kuvia entisistä ja nykyisistä makuusijoistaan ja lausui omia runojaan.

Muutama vuosi sitten penkin viereiseen puuhun pesi ensimmäistä kertaa talitiainen, ja samana kesänä rungot peitettiin jonkin taidetapahtuman yhteydessä tekstiilitaiteella. Emo jäi toiselle puolelle ja linnunpojat kuolivat tekstiilin alla nälkään. Käpälä teki silloin jäljelle jääneistä villalangoista pöllön, joka edelleen kököttää pesän paikalla rungon halkeamassa kuolleista tiaisenpoikasista muistuttamassa. 

Olohuone/ Talonmies, suuret ikäluokat & Aura of Love/Rakkauden Aura

Turussa oli 4.- 7.6. kaupunkitaidetapahtuma Olohuone 306,4 km², jonka tarkoituksena on “kannustaa ihmisiä näkemään asuinympäristönsä toisin ja tehdä kaupungista olohuone, jossa voi törmätä taiteeseen yllättävissäkin paikoissa” ja aiheena tällä kertaa klisee. Lähestyin tapahtumaa ehkä vähän väärin päin, esitteestä kyttäämällä missä on mitä ja milloin sen sijaan että olisin vaan kaupungilla törmännyt taiteeseen. Hauskaa oli silti näinkin.

Ihan ensimmäisenä katselimme Talonmiestä, taideakatemian sirkuslinjalta valmistuneen Eikka Alatalon esitystä, jossa hän pohti saako työnteko olla hauskaa. Talonmies hassutteli ja harjoitti akrobatiaa ja tasapainotikkaita. Talonmiehet ovat Eikan mukaan katoava luonnonvara, jonka hän haluaa pitää elossa omalla esityksellään. Vaikka Talonmies kuinka haki kontaktia katsojien kanssa, jää katsojan ja esittäjän välillä ei oikein ottanut rikkoutuakseen ainakaan vielä keskiviikon esityksessä. Ehkä väki lämpeni päivien mittaan.

Förillä seilasi toimintaryhmä Olettamo, joka kartoitti kokemuksia ja mielipiteitä suurista ikäluokista.

Kuvassa vasemmalta oikealle Ami Ihatsu, Anu Torikka, Leena Krekula, Arja Valkonen-Goldblatt

Olettamo koostuu seitsemästä naisesta ja tekee Ami Ihatsun sanojen mukaan kantaaottavia juttuja, joista voi lukea lisää heidän sivuiltaan www.olettamo.fi Förin kummallakin laiturilla olettamolaiset haastattelivat ihmisiä heidän kokemuksistaan suurista ikäluokista, siitä mitä hyötyä tai haittaa suurista ikäluokista on ja kysyivät mikä kuvaa parhaiten suuria ikäluokkia. Näitä avainsanoja sitten liimattiin Leena Krekulan pahvikolttuun.

Hienoja keskusteluja oli kuulemma herännyt. Olettamolaiset edustavat itse suuria ikäluokkia, ja Amin mukaan kuvaavinta on, että työ- ja opiskelupaikkojen löytäminen oli suurille ikäluokille helpompaa. Lisäksi suuret ikäluokat rakensivat hyvinvointiyhteiskunnan, minkä nuoretkin ovat tunnustaneet. Kliseistä? Tarroista monissa mainittiiin selviytyjä. Itselleni ensimmäinen mielikuva on suuri suomalainen elintasotarina, suurten ikäluokkien ponnistus sodan runtelemasta alikehittyneestä Suomesta tiskikoneilla varusteltuihin kesämökkeihin ja golflomiin. Tarroissa mainitaan ja Ami myös tähdensi että suuret ikäluokat on laaja sukupolvi, jolle yhteisen nimittäjän löytäminen on vaikeaa. Omasta sukupolvestani on kuitenkin vaikea löytää samanlaista sukupolven tuntua, mitä tarinaa me voimme kertoa? Laman, My Little Ponyjen ja kaupunkikulttuurin tarinaa?

Vielä törmättiin pussauskoppiin, jota vetivät Pauliina Jokela, Eemu Ranta. Kädet oli kipeinä vetämisestä kummallakin jo torstaina. Päiväsaikaan kyytiin oli uskaltaunut lähinnä lapsiasiakkaita, mutta illalla rohkaistuivat aikuisetkin pussauskopin romanttiseen atmosfääriin tutustumaan. Itse olin erityisen vaikuttunut sisäpuolen vaaleanpunaisesta tekoturkistapetoinnista. Ah! Olen salaa vaaleanpunaisentusiasti.